(Elegia)
Laine rauhaton,
lyö, ah lyö!
kohta kattaa
sun talven yö,
vankia valkean hallan
tuska, murhe
ja muistot syö.
Kuohu henkeni,
käy, ah käy!
kohta ei taivasta,
maata näy,
kohta vaikenet vallan,
hehku hiilesi
himmentäy.
Kannel kaukainen,
soi, ah soi!
Vaikka en laillasi
laulaa voi,
heijastan hetkinä hurman
kaunehinta,
min kaipuu loi.
Virta kohtalon,
vie, ah vie!
Kohta jo päättyy
päivän tie,
kuulin kulkevan surman,
taikka tauti
vain ollut lie.
Mutta tunnen,
ah, tunnen sen:
en ole enää
entinen,
muille ei soittoni soikaan,
muista murhetu,
ilahdu en.
Siitä tiedän,
ah, tiedän tuon:
unissa kulkien
unia luon,
itseni joikuja joikaan,
itselleni
vain iloa suon.
Sentään ihmehen
näin, ah näin!
Virisi virva
mun sydämessäin,
puhkesi puutarha uhkee
ruusuin, tuntehin
tuskapäin.
Tuima on tuomari
lemmen syys,
synkkeni pois
ilon itsekkyys,
nainen nuori ja muhkec
mun oli murheinen
ihmisyys.
Nyt hän on mennyt
merten taa,
hältä en viestiä,
sanaa saa,
elääkö ees, en tiedä:
kyselen, mykkä
on taivas, maa.
Virrat, järvet,
ah, jäähtykää!
Tulkoon Tuonen
ja tyynen sää,
syksyn en kukkia siedä,
koska en koskaan
häntä nää.
Kuolkaa, kuolkaa,
ah, metsät, puut!
Tulkoot talviset,
kylmät kuut,
järkeni jäähän nyt hautaan
lemmen leimut
ja muistot muut.
Tahdon olla
ma talven mies,
harteilla hallan
ja tähtien ies,
iskeä routaan ja rautaan,
ruusu musta,
sun murheties.
Eino Leino