Meksikolainen legenda
Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä,
lait laati hyvät,
somat siroitti tietojen, taitojen jyvät,
näin viittoen valkeuden Jumalan teitä
hän edellä kulki,
Isän korkean tahtoa julisti julki.
Ja valkea hän oli varreltansa
kuin poutapilven
on hohto tai kirkkaus on hopeakilven,
sini silmien oli – niin kertoi kansa –
kuin meri, min rintaan
kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.
Mut illalla kerran hän ihanimmalla
meni valkamahan
ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan
hän kirjoitti kaislalla kahisevalla
helohiekkaan rannan
ja virkkoi: “Nyt aarteeni viimeiset annan.
Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi,
ma mistä tulin,
mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin,
mut kerran on aaltoja halkova haaksi
päin maanne rantaa,
mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.
Ja teille he uudet jumalat tuovat
mun kaltaiseni,
mun vertaiseni, mun valtaiseni,
ja maastanne uuden he Eedenin luovat;
jos käskyt nämä
te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.”
Hän purjehti pois, meni merien teitä;
kovin kaipas kansa
kuin parhainta, kauneinta olemustansa.
Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä
ja riimut rannan –
mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!
Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka:
kas, viikot vieri,
monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri;
jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka,
ja niinkuin vaha
suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.
Ja niinkuin Niniven lapset he tuli.
Mut kaipaus säilyi,
mi kauniina kansan sielussa päilyi;
he heimojen vieraiden verehen suli,
mut illanruskoon
he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.
Niin kerran aamulla armaimmalla
tuli miehet oudot,
soi aavalta huudot ja airojen soudot,
näki kansa sen mielellä arastuvalla,
tarun täyttyvän luuli,
esivanhemmilta min kerran he kuuli.
Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet,
mut julmat, kovat
kuin kansan poljetun kohtalot ovat,
tuli sorto ja sortajan armottomuudet
ja raakuus ja rauta
ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.
Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu.
Se kulkee merta
kuin Mestarin henki, mi heill’ oli kerta;
ja laineet nousee ja laineet vaipuu
kuin ihmisrinta,
mi itkevi unelmataan ihaninta.
Eino Leino