Kuin airuet Taaton taivaisen,
kointähdet korkean aamun,
palas Suomen joutsenet jälkeen yön,
jään, hallan ja hirmujen haamun,
haki muinaista metsälampeaan,
sen laineista laulun saarta,
näki siellä nyt temppelin valkean
päin pyrkivän taivahan kaarta.
“Tuo meille on mielehen!” joikuivat
nuo joutsenet auringon kullan,
“tuo varmaan on temppeli Vapauden,
sen laatinut lapsi on mullan,
se että ois merkkinä meillekin,
mihin päätyä pilvien tieltä,
kun Rakkaus korkein koskettaa
polon pyydettä, miettijän mieltä.”
Ja koskena toivojen korkeimpain,
valomyrskynä luomisen valtain,
alas laski ne lampehen kimmeltävään
kivin kallein, marmorikaltain,
voi, silloin, voi, veri punainen
yli purskui puhtaiden kaulain,
kohos korkeuden vieraat siivilleen,
pois läksivät laulua laulain:
“Ies konsana kirpoa kansan ei,
ei erkane orjuus maasta,
min järvillä huuruu hurmeen yö,
min mielissä sääli ei haasta
sen turhia templit on Vapauden,
sen julmia juhlien hurmat,
kun alttarin äärillä ähkyy vain
veriteurahat, veljessurmat.”
Soi virtensä vitkaan vaikertain,
pois haipui tähtien tarhaan,
mut oli kuin myötänsä vienyt ois
se vapausriemumme parhaan.
Ja kuule! kuin kuorona vankien
soi kalske nyt kahlerautain,
ja Vapauden temppeli vaipuu pois,
sen paikalla paikka on hautain.
Eino Leino