(Eräs katkelma “Simo Hurtta”-sikermästä)
Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman,
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman,
ylleen vaatteet parhaat puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:
“Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
sateenkaaret salmen suissa,
terve myrsky, terve sota,
terve elon ukkoshetki,
terve tuskan tuiman ota
sekä riemut, rikoksetki!”
Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
vartoi hetken vaiti ollen;
vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol’ ihan;
saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
“Mitä tahdot?” Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
“Tahdon taaton vapahaksi.”
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
missä illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
“Mitä varrot?” Hurtta sanoo;
vierii hetki, kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
“Varron sulhon vapautta.”
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk’ on mailla varjovyöhyt:
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertavat pilven verhot,
kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: “Lähden.”
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: “Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi,
itseäs en enää anna.
Jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!” –
* * *
Eino Leino