Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!
Eino Leino