Marjatan tähdet, maailman tähdet,
tähdet tietäjienki,
paistavat yhä, yö kun on pyhä,
hiljainen ihmisen henki,
tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,
suurten sulhojen mieliin,
syöksyvät kanteletarten syliin,
syttyvät soiton kieliin.
Tuosta on taru, tuima ja karu,
mainittu pohjolan mailla:
Loista ei tähdet, Marjatan tähdet,
muiden lamppujen lailla,
tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo
taikka ne taivohon nostaa,
autuuden äärettömyyttä ne uhoo
taikka ne kaataa ja kostaa.
Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
sulho ja morsian kulki,
helkkehet unten, välkkehet lunten
yö pyhä piiriinsä sulki,
seisoi hongikko harras ja vakaa,
kuutar kummia seuloi,
valkeus taivahan rantojen takaa
morsiushuntuja neuloi.
Virkahti sulho, sureva sulho:
“Luonto jo laittavi kesää,
meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
meillä ei vuodetta, pesää,
olla ken maailman orja ei saata,
hälle sen maailma maksaa,
suo hälle haudan syntymämaata;
vieläkö jalkasi jaksaa?”
Vastasi nainen, vakava nainen:
“Eespäin on talvinen tiemme,
vastassa vaikeus, mielessä haikeus,
kauneuden viestiä viemme,
kuljemme rakkauden palmuja kantain,
päällämme päilyvä totuus,
vaadimme valkeutta taivahan rantain;
rohkea, kuulun sun rotuus!”
Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
kannella korkean taivaan,
astuivat aatteet, maailman-aatteet,
elämän ankaran vaivaan,
heittivät pitkän, säihkyvän säteen
idästä läntehen hamaan,
painoivat käden toisehen käteen,
käskivät kiiruhtamaan.
Viikot ne vieri, vuodet ne kieri,
ihmiset aikojen mukaan;
taas kesä tuli, taas lumi suli,
kuullut heistä ei kukaan.
Rannalla vieraalla valkeni luunsa,
huuhtomat hyisen laineen,
kattamat kukkivan kauneuspuunsa,
mainitsemattomat maineen.
Eino Leino