(hänelle, jota minä rakastan)
Sanoi ennen elämä minulle:
“Kärsi ja nauti!”
Sanoo nyt: “kärsi!” ei sano muuta.
Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
tien päässä seison,
tunnetko murhetta, musta tyttö?
“Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin.”
Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
“Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.”
Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
“Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?”
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.
“Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?”
*
“Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?”
Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.
“Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta.”
Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele kiiluu
silmäripsien alta.
“Lempivän hymy on kyynelten halki.”
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
“Rakkaus rintani ahtaaksi teki.”
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
“Aukaise silmäsi, armas!
Täss’ olen minä ja täss’ olet sinä,
tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
ikkuna tuossa,
täällä ei muuttunut mitään.”
En ole minä ja et ole sinä
eik’ ole huone entinen meillä,
armaani, katso, ken tuolilla istuu,
ken vuoteella lepää,
ken vilkuvi verhojen takaa!
“Eikö siis koskaan aurinko koita?”
Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
äänetön ehtoo,
lankee lauluton ilta,
vailla riemuja, suruja rinnan,
vailla vaivoja inehmon mielen,
ilman tahtoa, tuntoa, järkeä –
hiljainen hämärä,
harmaja ikävä,
huomenen huolia vailla,
siksi kuin päättyy
päivlen uni,
siksi kuin Tuoni
tuomitun korjaa,
käärivi kerran
kärsinehenki
hivuksihinsa
kuoleman kalpea vaimo.
“Jumalissa juoksun määrä,
sulhoni ijäisen ehtoon!”
Eino Leino