Lapsuuden muisto

Ne porhalti lumisen lakeuden poikki
ja lapset ne kavahti ikkunaan,
ne ylitse kinosten kilvaten loikki
ja kelkalla vetivät kampeitaan.
Ne kysyivät: “Oisiko kystä talossa?”
Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa,
joka paperilyhdyssä loisti.
Pian kaikk’ oli valmista kuin tulipalossa.

Ne ottivat omakseen karsinaloukon
ja käskivät poispäin katsomaan;
mut tullut ei ikävä katsojajoukon,
ilo, nalja virtasi vallaltaan.
Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat,
ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,
vielä paperitötteröt päähän.
Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.

Ne lauloivat maailman Vapahtajasta
ja mielestä rumasta Ruotuksen,
joka miekalla vainosi Marjatan lasta
ja tiedusti tähteä tietäjien;
ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi,
ne permannon palkeilla pasteerasi,
ja heiluivat miekat puiset,
kun alla he orsien oreerasi.

Ja kuningas murjaanein oli musta
ja ilkeä nähdä ikeniltään,
hän levitti laajalle kauhistusta,
kukin katui syntinsä sydämessään,
ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä,
oli kaikilla silloin silmät vedessä,
ja paperitähti se pyöri.
Ukot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.

On siitä jo vierryt montakin vuotta,
moni tähti on tielläni vilkkunut,
olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,
moni mieltä on kulkijan ilkkunut,
ja metsä on humissut suuri ja sakea,
täytynyt leipää ja lämmintä hakea,
tiet umpiset astua auki,
missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.

Ja muistanut tähtipoikia olen
ma silloin, ja monta muuta myös:
“Ja vaikka ma mieron polkuja polen,
niin polkevi monta muuta myös.”
On kaunista kulkea talosta talohon,
runot lausua takkavalkean valohon,
ilon pilkettä pirtteihin luoda,
ja – kenties sortua Suomen salohon.

Eino Leino