Hämärissä

“Mais où sont les neiges d’antan?”
Francois Villon

Elä itke impeni nuori,
jos ystäväs pettikin.
Kun pääsi mun povelleni toisit,
niin laulun ma laulaisin.

Elä itke impeni nuori,
kuin kupla on ystävyys.
Kesän kukka on kahden liitto,
sen murtavi ensi syys.

Elä itke impeni nuori,
luo lunt’ yli muistojen.
On talvi viisahan aika,
sain nuorna ma oppia sen.

Elä itke impeni nuori,
elo korpien kulkua on.
Kuin äitini töllin liesi
oma lempemme olkohon.

Ei liekit ne riehuis, ei roihuis,
vain lämpöä lauhaa lois,
ja kun hiilos se hiljaa riittyis,
niin aika jo unenkin ois.

Miks itkisit impeni nuori?
Sydän kylmä se kestävi vaan.
Mun kanssani kyyneles kuivaa,
käy iltoa odottamaan.

1.
Ne silmät ne onnea säihkyivät
niin hurjaa, hurmaavaa,
ne silmät ne riemua räiskyivät
niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se säihkyi niin,
kun kukkana syntyä sait,
kun tulta sa heittelet tunteisiin
ja vallat on eessäsi vait?

Vai loistiko niist’ oma onneni tuo,
jota eloni halki ma hain,
joka kutsuvi luo, joka käskevi luo,
mut kaikuna karkkovi ain?

2.
Minun mieleni oli kuin lampi
niin musta ja mutainen,
ei päivä sen pohjahan päässyt,
ei kulkija rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen,
mitä ympäri näin, sitä tein:
ivanauruin ma itkuni peitin,
runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal
yli aaltojen salaisten.
Sen kaivossa kanervat päilyi,
mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi,
näki kukkaset kummat vain
ja hän lammelle laulaen riensi,
ei huolinut huudoistain.

Voi, impeni valkea, vieno!
Pian poimitut kukat on sen.
Mut kukkien alla on aalto
niin musta ja mutainen.

3.
Sun äänesi milloin se säteilee
kuin kirkkahan kiteen särmä
ja milloin se haavehin hälvenee
kuin nukkuvan nurmen härmä.

Sen sointua kuulin ma kummaksein
ja se syömeni pohjahan syöpyi,
se tuskalla täytti mun tuntehein
ja unteni vieraaks yöpyi.

Oi, itketä impi mun syöntäni ain
sinä tuskilla särmäisillä,
kun tuskani tummat sa verhoat vain
taas haaveilla härmäisillä!

4.
Oi, istuos impeni tänne,
niin annamme aattehen,
niin annamme aattehen lentää
yli vuorien, laaksojen.

Me lennämme lemmen siivin
kotiseutuhun kultaiseen,
mi yksin talvi-yössä
nyt nukkuvi mökkineen.

Jos tehtäis tölli me sinne
ahon laitahan, alle puun,
ja illat istuttaisi
siellä valossa valjun kuun.

Siell’ istuttaisi me illat,
huu, talviset illat nuo,
kun mökkiä kinokset kiertää
ja haavehet haamuja luo.

Sinä polkisit rukkia pientä,
minä verkkoa kutoisin,
ja joskus, viikkojen päästä,
tulis vieraskin töllihin.

Joko pelkäsit etelän perho?
joko lähdemme lentämään
taas maille lemmen ja riemun
ja heitämme talven ja jään?

5.
En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen.
Minust’ on kuin silmies yöstä
sois kaikuja kellojen.

Ne soittavat riemuhun suureen,
tai suurehen murheesen.
En tiedä, miks sua pelkään,
kun näin sua katselen.

6.
Mikä on laulu lainehilla,
soitto aalloilla sorea? –
Laiva aaltoja ajavi,
häävene vesiä käypi. –
Kenen on kulta kulkemassa,
kenen on häätulet hämyssä? –
Sirkan on vesillä venho,
sirkan tuoma tuhtopuulla.
Kuka on kulta heinäsirkan? –
Lepinkäinen leppälintu.
Minne matka miekkosien? –
Saarelle selälliselle,
terhenniemen tanterelle.

7.
Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
ja kulkea kukkien päällä!

8.
Leikitäänkö? Leikitään.
Kisasilla kiistellään.

Ole sinä kissa, minä olen hiiri,
täss’ on tanhumme piiri.

Hupsis! Ohi hurahdit.
Kupsis! Kohti kurahdit.
Joko tuli hirmu, joko tuli surma?
Ei, vaan huulien hurma.

9.
Olin kulkenut kukkaistarhat
ja lempesi lehdot nuo
ja hiljaa hiipien tullut
sydänkammios sisimmän luo.

Minä kuuntelin, kurkistelin,
minä katselin kallella päin,
ei kuulunut armahan ääntä,
niin läksin mä kotihin päin.

Niin itkien illan suussa
taas läksin mä kotihin päin –
kah, sieltähän impeni armaan
jo vastahan tulevan näin.

Voi, kuinka hän säikähti silloin
syyspuolaksi punastuen.
– “Mist’ täältä te tulette, neiti?”
– “Tulen juurelta tuomien.” –

– “Miks huulenne sinisnä värjyy?” –
– “Siellä mustikoita ma söin.
Mut silmänne vesiss’ on, herra?” –
– “Minä oksahan itseni löin.” –

Minä kuivasin silmäni, neiti
puri huulensa punaisiks,
minä kumarsin kohteliaasti
ja neiti niiasi, niks.

10.
Oi, suljehan silmäsi sirkkusein
ja luo’os kiini luomet,
niin näätkö sä vieläkin virran veen
ja tunnetko rannan tuomet?

Ma tahtoisin tuomien tuoksut nää
sun rintahas ijäiseksi
ja tehdä sun päiväs ja tehdä sun yös
sinivirtojen välkkeheksi.

11.
Nuku hetkinen impeni nuori,
nuku hiljaa hetkeä kaks,
niin teen minä tenhosoljen
unes valkean vartiaks.

Taon soljeksi toivoni kullan,
katinkultani kauneimman,
sydänhelmeni, lauluni helkkeen,
teen solkisen soreimman.

Se untesi ulpuja suojais,
sulot varjelis valkoiset.
Sen suullesi suutelen hiljaa.
Toki tuosta sa heränne et?

12.
Oi, muistatko vielä sen virren,
jota lapsena laulettiin,
kun yö liki ikkunan liikkui –
se virsi se viihdytti niin.

Se antoi rintahan rauhaa,
se uskoa unehen loi –
jos muistat vielä sen virren,
nyt laula, laula se, oi!

13.
Hyi, kuinka sa impeni hymysit noin
ihan keskellä kerrontaas,
kun untes jo kentillä karkeloin –
hyi, miksi sä hymysit taas?

Vai arvaatko impeni armainen,
sa mille nyt nauroit, mille?
Sa nauroit umpuille nuoruuden,
elos haaveille hienoimmille.

Se hymy se herjasi hennointas,
se pyhintäs anteheks pyys.
Vai etkö sä tuntenut, rinnassas
miten silloin riemusi syys?

14.
Sa kuuletko laulua kummaa,
joka lemmikin lehdiltä soi? –
Oli kerran neitonen nuori,
joka kulki ja karkeloi.

Oli kerran neiti, mi nuorna
kevätpolkuja karkeloi,
niin tulikin vastahan syksy
ja sylinsä auki loi.

Voi, kuinka ne säikähti silloin
tien laidalla laulupuut,
voi, kuinka ne kuiskivat silloin
sinivuokot ja siskot muut:

“Varo syksyä, valkea neiti,
ja kummejas kuulekkin!”
Ei tyttö se kummeja kuullut,
meni syksylle sylihin.

Mut saipa ne siskot ja kummit
nenän kyynärän pitkän kai,
kun helmasta synkeän syksyn
kesän nousevan nähdä he sai –

Kesäpäivät kaunihit, vienot,
kuin kukkaset lemmikkein.
Sa kuuletko laulua kummaa,
jota sykkivi sydämein?

15.
Katsokaamme kauvan näin
silmän pohjaan, sielun pohjaan,
salaisille salmiloille
venhoni veikaten ohjaan.

Soudelkaamme kauvan näin
silmissämme, sieluissamme,
utuisilla ulapoilla
sotkina soudelkamme!

16.
Kuin kilpaa kulkuset soivat
ja kummasti loistavi kuu.
Kas, tuolta jo tuttu kirkko
yli kuusien kohoutuu.

Tuo tuolla on pappila, tuolta
näät Tuomelan kattoja
ja täällä on äitini hauta –
Miks vienosti värähdit sa?

Elä pelkää impeni nuori,
ei emo sua peloittais,
häll’ oli niin lempeät silmät –
jo kirkkokin jäädä tais.

17.
Hän onneton rannalle uinui
sinikellojen siimekseen
ja kellot ne hiljaa keinui
ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui –
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui –
ja poikasen povessa ain
nyt aaltojen sormet ne soittaa
ja kellot ne keinuvi vain.

18.
Näkinkengät ne rannalla karskui
ja helisi heisipuut.
Kuka rantoja riemuten kulkee?
Niin kulje, kulje ei muut –

Siell’ impeni armahin astuu
näkinkengillä keikuttain.
Häll’ on niin valkea jalka,
sen kerran ma nähdä sain.

19.
Vait! Hän nukkuvi
nurmella.
Käkönen kukkuvi
kaukana.
Tuuloset vienot
tuomipuun
tuoksuja kantelee,
haavehet hienot
marjasuun
nauruja narrailee,
nauruja impeni nuoren.
Vait!

Vait! Hän nukkuvi
valveillaan.
Kesä se kukkuvi
kulmillaan.
Kesä se laihoja
tähkäpäin
täysin jo lakoilee,
lempi se kaihoja
kypsyttäin
rintoja raukaisee,
rintoja impeni nuoren.
Vait!

20.
Elä pelkää impeni armas
suven murheita, suruja sen,
vaan itkeös iloja lemmen
ja kerkkiä keväimen.

Mitä kauniimpi kesän on aika,
sitä synkempi syksy on.
Siks niin minä syksyä pelkään,
oma perhoni onneton.

21.
Näin pääni kun helmahas painan
ja kun kuuntelen huountaas,
en tiedä, miksi sen vanhan
merimiehen mä muistan taas.

Kai siellä hän kotini alla
yhä valvovi yksinään,
ja kuusten hän hiljaa kuulee
yli huojuvan harmajan pään.

Ei ain ole töllissä tässä
hän istunut iltojaan,
hän kaukana syntyi ja kasvoi,
monen matkasi meren ja maan.

Hän ollut on oppinut herra –
niin kansan kaskut ne ties –
hän tehnyt on merillä töitä,
joita tee ei joka mies.

Syysmyrskyllä tänne hän saapui
yön ajona, yksinään.
Nyt kuusten hän hiljaa kuulee
yli huojuvan harmajan pään.

Nyt kuuset ne hiljaa kuiskii
yli vainajan valkopään –
Oi, tiedätkö impeni, miksi
taas muistan ma tarinan tään?

22.
Sua katselen silmin ma huikaistuin
kuni kaunista sateenkaarta,
sua silmäni sulkien muistelen kuin
meren laskija lehtosaarta.

Sua katson ma hiljaa henkien
kuin kuvaa äitini armaan
ja uskon, ett’ enkelit lapsuuden
nyt lähellä liikkuvat varmaan.

23.
Jo lapset laivoja veistää,
jo karkelot kyliltä soi,
kevät laulaen lehtoja astuu
ja kumpuja kullervoi.

Suvituuli jo Suomehen saapui,
puki nuoriksi nurmet ja puut –
Oi, joutuos impeni nuori,
jo häitänsä viettävi muut!

24.
Oi poimikaamme, oi poimikaamme
tien varsien vaapukoita!
Kas, kuinka ne kauniina heloittaa!
Kas, kuinka ne viittoen vilkuttaa!
Kuka hennoisi heittää noita?

Oi poimikaamme, oi poimikaamme,
kesä kestihin kutsuvi meitä.
Ken ties, koska toisti me juhlitaan!
Pian synkeä syksy on peittävä maan
ja kylvävä kyyneleitä.

Oi poimikaamme, oi poimikaamme
nyt kerrankin kyllin siksi!
Oi, syökäämme hampahin syntisin!
Oi, kootkaamme kourihin, helmoihin
nyt talvenkin tarpehiksi!

25.
Sua lemmin kuin soutava sotka
avovettänsä virran alla,
kun talvi jo lahdet ja lammet hyys
ja rantoja routivi halla.

Sua lemmin kuin kulkurikoira
sulosoittoa vierahan linnan,
min sävelet maantielle tunkeutuu
ja vellovi vyöryjä rinnan.

Ja koira se haukkuvi, hullautuu
ja se pyörivi, piehtaroi
kiel’ ulkona ulvoen, vaahdossa suu –
Ja soitto se soi ja soi.

26.
Yöperhonen nuori se nukkui
lepän lehdellä yksikseen.
Mut näkki se aaltoja souti,
näki perhosen päällä veen.

Heräs äkkiä nukkuja hento –
kas, laineilta laulua soi.
Se rintahan riemukkaasen
niin kummaa kaihoa loi.

Ja perho se lentää ja lentää.
Mihin häipynyt hämyhyn lie.
Mut näkki se aaltoja soutaa
ja Ahdille anteja vie.

27.
Emo etsien huoneesta huoneesen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne äidin lintunen lensi?

He verhosivat ikkunat uutimiin
ja katu kuusenlehvillä peitettiin.
Miksi, miksi on nyt kaikki niin hiljaa?

Oli sitten niinkuin kukkasilla kuljettu ois,
kuin kallista jotakin ois kantaneet he pois.
Oi, miksi kaikki ihmiset itkee?

Ne sanoi hänen matkalle lähteneen.
Mut miksi lapsen laskivat he yksikseen,
ma miks en hältä hyvästiä saanut?

Ja äiti se huoneesta huoneeseen käy,
mut häntä, oi häntä ei missään näy,
oi, minne emon lintunen lensi?

28.
Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt?
On niinkuin päiv’ olis päättynyt.

Häll’ oli niin lämpimät kätöset.
Oi, ethän sä impeni pettänyt, et.

Oi, ethän sä jääksi mun muuttuvan sois?
Mut miksi sä kuitenkin läksit pois?

Eino Leino