On munkin rinnassani hongat huojuneet
ja soinut soitto siell’ on latvain lautuvain,
on munkin aatteheni nuorna nuojuneet
ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.
On munkin lehvilläni lempi istunut
ja onni laulanut on munkin oksillain,
on munkin latvassani käkönen kukkunut
ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.
Ois munkin rinnassani voima noussut näin
ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.
Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin
ja sotasoihduks nous – ma itse iskin sen.
Nyt maa on mustana ja kangas karstana
ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen.
Mut sieltä täältä toki louhten lomista
nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.
Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen,
nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin,
mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden
vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.
Eino Leino