Ma, jumalatar, kukkaisrannaltani
sun löysin, uuvuttamana aaltojen.
Kuin vastaus sa olit kaipuussani,
kuin lähettämä valtain taivaisten.
Häälaulun virittivät linnut armaan,
hyväili kukat vieraan kutreja.
Niin illan tullen autuuteeni varmaan
ma nukuin sylissäsi, kuoleva.
Oi täyttymystä! Ajastaikain takaa
aarteensa salatuimmat antaa saa!
Syvimpäin uniensa hurman jakaa
sen kanssa, jota sydän rakastaa.
Vaan kipu julmin: tulta jumalaista,
Kalypson alttiutta pyydä et.
Pois poveltani naista kuolevaista,
kotias itkemään sa pakenet.
Niin lähde, lähde! Jumalatar-rinta
ei kestä nöyryytystä suurempaa.
Ei kärsi pyhitetyn saaren pinta
nyt enää askeltasi loukkaavaa.
Pois, lautalles! Päin kotirantaa juokse
nyt, aalto kuohupäinen, Ithakaan,
ja uskollisen kutojansa luokse
mies heikko saata kuolevaisen maan!
— — —
Voi kipu yksinäisen ihanuuden,
sydämen leppymätön runsaus!
Häpeä rikkauden yhä uuden,
jot’ ei saa jakaa hengen kaipaus.
Voi häntä, joka jumaluuden antaa
sois, ikävöisi, vailla ottajaa.
Sisimmät aarteensa vain itse kantaa
saa hän. Ei häntä tunne kevään maa.
Saima Harmaja