Miks’ sanat kuole ei, jo itketyt?
Ne hetken harhaan syntyi sielussasi,
mut maailmoina sinkos huuliltasi
mun tajuntani yössä kiertäin nyt.
Sylissä loputtoman syvyyden
siell’ yhteen syöksyy tuhat tuskan maata
iäistä rataa, josta ei voi laata.
Ma niitä kannan, vielä vavisten.
Mut sano: tulkoon! Heti hulmahtaa
yön halki valon, rakkauden laine.
Maailmat polttaa pois sen alkuaine.
Vain yksi jää: sun sydämesi maa.
Niin voittamana riemun tulisen
pysähtyy tuska sisimmässä veren.
Ylitse eron, yli vuotten meren
sylini sulle avaan, kaukainen.
Saima Harmaja