On pyhäaamu hiljaisin ja kirkkain.
Vain linnunlaulu, pääsiäistä virkkain,
soi puissa hautuumaan.
Punertuu yli teiden oksaholvi
sai levon autuaan.
Ja missä maahan liukuu taivaan kulta,
vihertyy aavistaen pyhä multa.
Ei väri maallinen,
vaan kevään häivä heleä ja hento,
kuin valonvälähdys, kuin perhon lento
on hohde sen.
Ne kalliit ristit, jotka kohoo tieltä,
hymytön kuulee, kuinka lemmen kieltä
sun kanssas haastelen.
Vei kauas yöhön meitä kova käsi.
Nyt sydämeni laulaa vierelläsi
taas iloon puhjeten.
Kuin aamu-unten kuulakkailla mailla
on sydämeni kevyt linnun lailla,
pyhissävaeltain
Mut silmissäni, joihin paistaa päivä,
on muiston varjo, tuttu tuskan häivä.
Sen usein nähdä sain.
Sa, elämäni, mulle liian kallis,
oi etkö sisimpääsi nähdä sallis
nyt, luona nukkujain?
Maan povessa he yksin kuulla meitä
voi, heidän tavallansa itkeneitä
vuoks pitkäperjantain.
Ei huultaan avaa vainajien suku.
Mut elävien rintaan kipu nuku
ei okaan salatun.
On mykkyys murtavampi kyyneleitä.
Siks yhtä pyydän: älä tuskaas peitä!
Sun surus on mun.
Saima Harmaja