Kun sinivuokot untuvaisin lehdin
sulavan hangen alta nosti pään,
ma kultaperhon tiellä nähdä ehdin,
ja päivä paistoi siipeen heleään.
– Se sydämeni on, ma virkoin sulle,
kun vangitsit sen käteen lämpimään,
min sille teit, on kevät tehnyt mulle! –
Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie,
ja viidat punersivat huikaistulle.
Niin liian varhain suvi tullut lie.
– On kuollut perho, sanoit murhemiellä,
se ruusupensaan alle hautaan vie.
– Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä!
Sen hautasit sa käsi vavisten.
Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!
Mut armas, jälkeen talven myrskyjen
jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,
ja valoon aukes hauta pienoinen.
Säteissä kultasiivet värisevät.
Se onko perho, sielu perhosen,
vai lemmen kimmel vain – vai itse kevät?
Saima Harmaja