Varkaan lailla hiivin hiljaa,
ihmisiä karttelen,
kuljen seinän vierustoita,
keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan,
sitä hellin povellain,
ett’ei multa aarrettani
viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni
metsätielle poikkean;
sama mulle, minne kuljen –
alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat,
itkut ilmi pulppuaa;
kädessäni kannan koito
äidin kuolonsanomaa.
Eino Leino