Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan –
mietti poika tullen tytön luota –
suukon kielsit, kohta kahta pyydät.
Koston kovan mietti neiollensa
poika nurjamieli metsätiellä:
Kolmeen iltaan impyensä luokse
aikonut tuo julmuri ei mennä.
Työtä tehden kului ensi päivä,
lauleskellen poika nuori raatoi,
keveästi kuokka nousi, laski,
hiki helmieli kulmillansa.
Tuli toinen päivä. Laulu lakkas,
kuokka unhottui ja otsa kuivi,
katse kuokkijalta aina nousi
yli kuusten tuonne kunnahalle,
josta puiden taitse talo puunti.
Illan suussa poika kuokan heitti,
juoksi lehdon lähteen vieremälle,
siihen istahti ja illan istui,
lauloi kaiholaulujaan ja itki.
Mutta lepikössä impi istui
huokaellen sydänhuoliansa,
kuuli kujerruksen kuttimielin,
iloksensa itkun vaikerruksen.
Turha, poikaparka, nyt on kostos,
vaikka viikon oisit nurjamiellä.
Eino Leino