Kuin kulkee pursi lehtipurjehin,
niin samoo aatokseni salaisin
sun luokses, aallon impi ihanin,
mi koskaan tenhos miehen mielialaa;
ja niinkuin kukkii tuomet, pihlajat,
mun povessani tunteet kukkivat,
ja niinkuin kohoo kokkovalkeat,
niin sulle unelmaini uhrit palaa.
Sun kerran yössä kesäisessä näin,
siit’ asti aina liikut likelläin,
ain asut, elät, ennät mielessäin
kuin suru suloinen tai kaunis kaipuu;
vaikk’ astuit helmaan aallon heljän taas,
syvällä miss’ on linnas, synnyinmaas,
sua muistan, rakastan kuin rannan paas
veen välkettä, mi valkohiekkaan vaipuu.
Siis välky, onnenkuva kultainen,
sua vaikka koskaan omaks saane en,
kuin päivä vaikka menit merehen,
jäi jälkees ilmain ihanuus ja pyhyys,
jäi rinnan kumma, kuulas riutumus,
kuin kesä-yössä kuun on kumotus,
tai ajatusten outo armaus,
kun niissä hehkuu elonhetkein Iyhyys.
Nyt kaikki toinen toisihinsa saa,
mut kuka aallon neittä armastaa,
sen mieli aallon lailla aaltoaa,
sen sydän haavanlehden lailla sykkää;
vain tullen joskus illan valkean
se tuntuu unelmiinsa uupuvan
ja käyvän lepoon lailla Metsolan,
mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää.
Ah, toivo turha! Eipä rauhaa suo
ees tuokioksi sulotuska tuo,
vain uutta aina ahdistusta luo
ja uutta uskallusta haaveen hurjan:
taas päivä koittaa, linnut livertää,
kasteiset kummut, viidat vihertää,
maa kaunis kukkii, meri sinertää –
ja kaikki surmaa aallon sulhon kurjan.
Siis muuta ei nyt mulle jäänyt lie
kuin mennä, minne kesä meitä vie,
se vaikk’ ois sydämeni syksyn tie,
kun kaikki kuihtuu kukat, laulut lakkaa;
ja koska päättyy päivät katkerat,
ma muistan, kuinka kukki unelmat,
kohosi laulun kokkovalkeat:
sua muistan niinkuin talven-käyjä takkaa.
Sun itsesikin silloin peittää jää,
sun kutris hallan kitein kimmeltää,
sydämes kuoli, tuskin elää pää,
oot vanki vaivan ynnä kuolon kammoin;
mut kun sa heräät uuteen kevääseen,
se sulle kertoo kaikin kukkineen,
tiet sulhon, aallotarta suudelleen,
mi ajatuksistasi poiss’ on ammoin.
Eino Leino