Niin vakavan varmana istuvi hän
torin pielessä portillansa
ja kirkkoa, koulua katsastaa –
ja kaukaa kiertävi kansa.
Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää.
Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,
ne nostavat olkapäitä
ja syrjässä korvahan nuorempain
ne kuiskivat niitä ja näitä:
“On hänkin laihana laukannut
ja ulvonut meidän lailla
ja haukkunut, haukkunut näljissään,
mut haukkunut kahletta vailla.
Ja kaikkia niin sitä haukuttiin,
kuka vaan tuli vastahan tiellä,
oli kerjuri taikka kenraali –
sen vasta me tahdoimme niellä!
Mut silloin kuoli se Maaherran Fox
ja silloin meidät hän heitti
ja maaherran piikoja mairittain
hän jälkensä entiset peitti.
Näin Murre Murréksi se porstattiin
ja kun aamulla aateloitiin,
niin illalla isien mainehet jo
satavuosihin näyttää voitiin.
Nyt herroille häntää hän heiluttaa
ja kansalle karvoja nostaa
ja meihin kun tohdi hän koskea ei,
niin teille hän koittavi kostaa.
Mut älkää te pentuset peljätkö,
jos kuinka sen kiiltävi hammas,
kun Murresta vaan häntä muistuttaa,
hän lauhkea on kuin lammas.”
Näin hallit ne haasteli irvistäin,
mut mennä ja uskoa heitä! –
Kuka koskaan koirilta rauhassa
lie astunut arvon teitä?
Eino Leino