Hän oli jo kuollut ja kuopattu
ja nukkui jo nurmen unta.
Kesä kukkinut oli hänen haudallaan
ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas,
elo henkisi hankia pitkin,
ja on kuin liikkuisi ristinpuu,
min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy.
Minä hangelle lankean polvillein,
minä armahan syliini suljen.
Ja katso! Kun nousen, on muuttunut maa
ja kukkien yli ma kuljen.
Eino Leino