Minust’ oli kuin olisi soudettu
me kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.
Oli niinkuin oisi me laskettu
sen kallion kaunihin alle
ja kaahlattu hietaa valkeaa
ja kuljettu kukkulalle.
Ja eikö aurinko laskenut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?
Ylt’ ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui –
ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi –
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja katsoimme, kuinka se hiipi.
Oi, lyhyt on Suomessa suvinen yö!
Pian aurinko aalloista nousi.
Mut siitä asti mun aatoksein
yhä unten aaltoja sousi.
Eino Leino