Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan.
Merkki mun kansani muinaisen tarmon!
Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon
vuoret ja järvet:
Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,
en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa,
kirkas ja sorea suomenikiel’!
voitko sa jällehen ankara olla,
urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten?
Voitko sa olla tappara tarmon,
kahleitten murtaja, kansasi kostaja –
Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan?
Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Voitko sa myös alas astua sieltä,
leimuta, lyödä?
Silloin kuin vaipuvi vapaus maasta,
laki kun loppuu ja rikokset riehuu –
nousetko silloin kuin Ukon myrsky
vuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.
Eino Leino