Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!
Et ole pienin sa
mun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näin
sen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt,
ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai;
kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin,
kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vain
mun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönen
mua katseli säälien.
Lie rukkaset saanut hän,
näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on.
Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.
Ja oikein sa arvasit, kun
kurjaksi luulit mun.
Raha, jonka löin pöydälle,
mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyynelet
ne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin,
tuli uusia myöhemmin.
Kaikk’ onhan jo lopussa
yhä raukka rakastan ma.
Eino Leino