Lapin Kouta, kolkko miesi,
tuo oli suurin tietäjistä
Turjan tunturin takana.
Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla.
Kaikki tiesi, min inehmot,
kaikki taisi, min jumalat;
ei sitoa sinistä tulta,
aarnihautoja avata.
Läksi tuota tuntemahan
Mannun mahtia syvintä.
Kulki teitä tiettömiä,
matkoja mitattomia,
jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
tunturit ukonjylynä;
parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa.
Maahinen majassa nukkui,
kuuli kulkevan kovasti,
haukotteli, hangotteli,
leukapielensä levitti:
päin putosi suuret hongat
suuhun purnun pohjattoman;
eipä Kouta, kolkko miesi.
Nousi maasta Maan-venyjä:
“Ken olet kempi kulkemassa,
maan valta vaeltamassa,
kun et suuhuni solahda?”
Lausui Kouta, kolkko miesi:
“Olen Kouta kulkemassa,
Lappi maata laulamassa,
tullut en tänne syötäväksi,
tulin tietojen hakuhun.”
Umpisilmäinen urahti:
“Annoitko oman veresi?”
Lausui Kouta, kolkko miesi:
“Tein sen poika-polvenani,
sain sanan varaväkevän:
veri verta vahvistavi.”
Homeparta paukahutti:
“Murhasitko muut ilosi?”
Lausui Kouta, kolkko miesi:
“Tein sen miesnä nuorempana,
sain sanan varaväkevän:
rauta raudan rohkaisevi.”
Saven-harmaja saneli:
“Kirositko kantajasi?”
Lausui Kouta, kolkko miesi:
“Tein sen kuolon kynnyksellä,
sain sanan varaväkevän:
kylmä kylmän karkaisevi.”
Sanoi Maahinen sanansa:
“Olet Kouta kolmi-lukko.”
Kouta kolkosti hymyili:
“Kaikki tiedän, min inehmot,
kaikki taidan, min jumalat,
en sitoa sinistä tulta,
manata mennyttä takaisin.”
Virkkoi maasta Mannun vanhin:
“Rotkohon Rutimon mennös,
missä ankara Ajatar
liehtoo liekkiä sinistä
pyhän päällä aarnihaudan.
Saat sa mahdin maan ikuisen,
tulet Kouta kaikkitieto.”
Vavahti kovakin Kouta:
“Entä en palanne tieltä?”
Pilkkasi Peri-isäntä:
“Tahdot tulla kaikkitieto,
et antaa elämätäsi!”
Läksi Kouta kulkemahan,
Lapin-linna liikkumahan,
Rutjan-koski kuohumahan,
Turjan-yö tohisemahan;
tähdet tippui taivahilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä jumalten.
Sanoi ankara Ajatar:
“Terve Kouta tultuasi!
Viikon varroin jo sinua.”
Lausui Kouta, kolkko miesi:
“Monet on askaret inehmon,
monianne miehen aatos.
Lienet vartonut minua,
en lie ennen ennättänyt.”
Sanoi ankara Ajatar,
kuului ääni kuolon yöstä,
puun alta, petäjän alta,
korven louhien lomasta:
“Elon huoli huomisesta,
Mana mennyttä manaapi.”
Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.
Eino Leino