Sairas pieni ja tuskainen,
ken ois lähtöäs surrut?
Tauti kauhea nääntäen
oli rintaasi purrut.
Täällä äitisi eksynyt
hennon hylkäsi armaan.
Siellä vartovat hyväilyt
joka pienoista varmaan.
Vailla painoa, autuas,
leikit pyhillä teillä,
parvi kuultava seuranas,
ilona enkeleillä.
Hymyy kukkulat kultaiset,
missä loistaen liikut,
sädeperhoja ajelet,
sateenkaarella kiikut.
Siivin välkkyvin sukellat
syvälle taivaan veteen.
Tähdet ripsissä kohoat
pilvilaivojen eteen.
Illan langeten loistossaan
kastetuoksuja vasten
aukoo unikot keinujaan
nukkua taivaan lasten.
14.12.1935
Saima Harmaja