Maan yli pimeän ja hiljaisen
säteili tähtitaivas ikuinen.
Sen tajusimme silmin suurtuvin.
Ja ahdistettu sydän kummankin
yleni, kohtalonsa unhoittain,
yön maailmoiden alla loistavain.
Ei Häntä, jolta tähdet radan saa,
voi ihmisaivoitukset taivuttaa.
Syvimpään täyttymykseen nöyrryin vain
ma, haavoitettu, itse haavoittain.
Mut ruumiiseeni virtas, tunsin sen,
sinusta tuskan virta salainen.
Välähtäin tähti lensi — pohjoiseen!
Nyt mitä toivoit, näin sun kysyneen.
Sen tiesit, tiesit! Luotas juuri nyt
pois oli sydämeni lentänyt.
Saima Harmaja