Suunnaton kuu
aavoilta heijastuu.
Siinnossa pettävän kevään se kultana väikkyy.
Siintäen läikkyy
aaltoja rantaan ja taivaan himmeys hento
vain yhä tummentuu, kun varjojen lento
käy yli maan.
Rinnaltaan
nostavat aallot kuuta, ja sen kuvajaista
kimaltavaista
pyytävät taas käsivarsin kostein nuo.
Kuultoa juo
vain meren mainingit sinikutrit ja hehkusta säteen
jäi kuva käteen,
rakkauden
varjona, tuskainen.
Nyt sano viimein, etkö jo rantaan kääntyä saata,
tuskasta laata!
Kauas vie
virvasta virvaan aavojen vaipuva tie.
Oi sydän kiittämätön, sinut tappava sana
lävisti kerran, ja vieläkin vapisevana
pelkäät kuulloksi varjon ja harhaksi säteen
kalleinta aarrettakin, min aallotar nostaa
prinssien käteen.
Siks, sydän mieletön, täytyy sun tuskasta laata!
Pettävä on
meren syöveri, tutkimaton.
Kruunun hyljeksityn pois liukua suo se ja kostaa.
Kultia vei
kyllin jo välkkyvä hauta, mi ei koti ihmisen, ei.
Siksi jos aarteen sait, älä säiky, vaan väkevämmin
paina se rintaasi, jossa on ainoa lämmin.
Kylmä on aalloissa maata.
Saima Harmaja