Jo luumupuiden oksat värittää
hedelmän punertuvan hehku vieno,
ja yli nurmettuneen mullan jää
omenan tuoksu iloinen ja hieno.
Mut suven jälkeen liian autuaan,
min kultaan vaivuin tajuttomiin asti,
nyt syksyyn havahduin niin haikeasti
kuin lapsi lämpimästä unestaan.
Jos suljen silmäni ja kuuntelen,
soi vielä linnunlaulu kultasuinen,
ja loistossansa tuomi toukokuinen
jäi sydämeeni, sinne juurtuen.
Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan,
ei tuudi tuuli kukkain purppuraa,
ja yli järven kylmenneen ja harmaan
etäältä kurkiparvi kiiruhtaa.
Vie auringosta polku pimeään.
Oi tiedän, tiedän, ettei pelko sovi,
mut täynnä tuskan aavistusta povi
ma talven synkkenevät kasvot nään.
Nyt vielä nukun tähtihymyyn hienoon,
ja herään koivujeni huminaan,
vaan mitkä muistot mua varjookaan,
kun keväimessä nään tään kalliin tienoon?
Syyspilven alta kullanvaalean
lehahtaa jälleen kirkas päivä esiin,
ja kylmän-tuulisiin ja tummiin vesiin
taas taivas lainaa sinen loistavan.
Vie auringosta polku pimeään.
Mut värit hohtaa hajuhernemaassa
levossa, hellyydessä autuaassa,
ja kaikki kukkaniityt niissä nään.
Niin tajuamaton, niin ainokainen
on ollut armo suven vaipuvan,
niin taivaan-läheinen sen hehku mainen,
sen jälkeen että käsin kurkoitan.
Suo viime sätees ruumiiseeni heikkoon,
suo sydämeni paistaa hymys sun,
niin että lujin mielin talven peikkoon
ma katsoisin, mi usein voitti mun.
Saima Harmaja