Talvi-ilta yli maan
pimeänä makaa.
Huokauksen tullessaan
tuo se rajan takaa.
Kunpa vahva rukous
kantais yli muurin,
sinne, miss’ on vavistus,
miss’ on tuska suurin.
Taivaan tähdet syttyvät
yli ihmisrajain.
Mut ei syty kynttilät
pimennossa majain,
joissa kerran vihamies
tarttunut on miekkaan,
joissa sortui kotilies
verenkuumaan hiekkaan.
Sinuun, Herra vanhurskas,
uskoi hädän kesken
Suomen heimo silpomas.
Kuule itku lesken,
kuule lasta nääntyvää!
Herra, vihas peitä.
Älä pirsto enempää
pirstottuja teitä.
Miss’ on kirkko valoton,
siellä soikoon kellot,
missä lasten nälkä on,
lainehtikoon pellot,
miss’ on liesi särkynyt,
sinne liekki uusi,
missä sydän murtuu nyt
kovaan rankaisuusi,
sinne katso taivaastas!
Auta nääntyneitä!
Kätes kaikkivaltias
anna! Johda meitä!
Saima Harmaja