(Suomen olympialaisille voittajille omistettu)

Henkensä heittäjä tai elon antaja syntymämaalle,
kauan saakohon hän kiitosta syntymämaan,
varsinkin vaivaisen, polon, poljetun, vainotun,

köyhän,
kuitenkin syntymämaan, taattojen, maammojen
maan!
Teitte sen suureksi taas, pojat pohjolan, tarmot
Olympon,
kun oli maailma niin, kaipasi syntymämaa
katsoa kauneuttaan, mitä mahtaa henki ja ruumis,
kun ruma kaukana on, vain liki maammojen maa.
Kerrankin maanpiiri sai taas nähdä, mik’ on kesä
Suomen,
konsa sen välkkyvät veet, yhdessä päivä ja yö,
yhdessä taivas ja maa, suvun vanhan valtiasvoima,
koska sen koittanut on koi pyhän syntymämaan.
Oltihin orjia ryssän ja oltihin renkejä ruotsin,
nyt pyhä kaikuvi vaan tuo sana syntymämaan,
kaikille kallihin tuon, isän, äidin ja lapsien itkun,
myös hymyn taivahisen, autuas, armahin maa!
Kun pojat ponnisti sen, tuli Suomesta taasen
Ateena,
jällehen läksivät jäät, kumpusi kukkien vyöt,
myös ihanteet monen immen ja Suomen sankari-
naisen,
kauneus kasvojen tuo, silmien aamu ja yö,
koska ne ponnistaa pojat pohjolan kuin pedot
korven
puolesta kultaisen maan, sykkivän syntymämaan,
miss’ oli autuas olla ja aikamme armahin elää,
kärsiä, nauttiakin, kuolla ja syntyä taas,
tään suvun keskellä hirmuisen, jok’ on rahvasta
raakaa,
vaan jumalissa min on juuri ja alku ja työ.
Siksi kun syntyi taas sen kunnon ja onnen Olympo,
poiat te pohjolan, hei! me armoille antau ei!
Oltihin ennenkin ja ollaan vieläkin. Kaukaa
kaari on syntymämaan, kulkee sen päivä ja kuu.
Hei, pojat pohjolan, hei! Hei, hei, Marathon
sekä kaikki,
puolesta syntymämaan, synkeän syntymämaan,
Kainin ja Aabelin maan iki-itketyn vuoks veli-
surmain,
kuitenkin kultahisen, taattojen, maammojen maan.
Rakkaus taivahinen, rajaton, jos voi rajariidat
vieläkin ratkoa sen, hei, pojat pohjolan maan!
Silloinpa kauniimmin on kaikuva kantelo Suomen,
toinen on touko ja maa, myös surun kyynel ja yö.
Sankarit! Ei sana laulajan kauaksi kanna, ei riitä,
kauemma kulkeva on kunnia syntymämaan,
jos pojat pohjolan ponnistaa, kuten teitte, jos yllä
maailman oisi ei yö, ei velisurmien suu,
vaan jalo, jalkava kiista ja ihmistahtojen taisto,
ken enin kunnia on taattojen, maammojen maan.
Sankarit! Siunailkoot iki tietänne vaimot ja lapset,
Suomi kun suurtui taas, laajeni laulujen maa,
tää polo, poljettu niin, karu, paatinen, parka ja
köyhä,
että se eksynyt on veljien myös verehen.
Olkatte onnelliset, Olympon te sankarit! Seuraa
teit’ ikikiitollisuus, siunaus maan kirotun.

Eino Leino