Jälkeen aamu-usmien
järvi hopeoituu,
päivätönnä päilyen
koreaksi koituu.
Kuvastelee koivu, kuus,
rannan viita viilee,
kummallinen hiljaisuus
syvyydessä piilee.
Sadekuurot kulkevat
kaukaa siellä täällä,
käy kuin aallon unelmat
virit vetten päällä.
Harras niinkuin ystävän
taivahan on tuntu,
vaihtuva kuin elämän
kaukometsän huntu.
Sataa munkin mielehein
hopeainen seule,
kaartuu kautta aatostein
samettinen neule.
Niinpä hunnun alle jään,
sillä peitän pääni,
uskon yhteen ystävään,
yhteen elämääni.
Eino Leino