I.
Päivä painui, tähti sammui,
Aino aaltoihin ajoihe,
katoi kaunis ilman alta.
Lankes laulajan unelma,
katkes kielet kanteleesta,
sydän hyytyi, järki jäätyi.
Aika on nyt tuskan tullut,
arki pitkä, auringoton,
kausi karkean elämän.
Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.
Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niinkuin päivä, niinkuin pilvi.
Tulla Tuonen kartanoihin,
virran poikki, virren polvi,
piillä kuoleman pihoille.
Kussa aatos, siellä askel.
Suru sankarin sitovi,
murhe mielen kahlehtivi.
Tänne jalkani vetävät
luokse aallon ähkyrinnan.
Tuossa lehto, tässä paasi!
Hietikolla Ainon askel!
Ranta raisu, hyrsky hyinen,
meri suurien surujen!
Missä lienet? Kussa kuljet?
kaikkialla sun näen ma,
enin alta aallon synkän.
Silmät suurina kysyvät,
huulet vailla vastausta,
kasvot jäiset, kalvennehet.
Tutkit Tuonen arvoitusta.
Mit’ on lempi? Mit’ on kuolo?
Mikä tarkoitus elämän?
Kummeksitko? Kauhistutko?
Luonto kanssasi kysyvi,
Mana mahdin antanevi.
II.
Miksi empisin enempi?
Aik’ on maata mennäkseni.
Kuuhut paista, tähti loista!
Kaivan haudan haavehille,
tuvan tumman, pirtin pienen;
itse lautsalle laseime.
Kata, talvi, urhon katto,
kevät kumpuni kukita.
Nukun luonnon laajan unta.
Laine laulusi lopeta!
Tulkoon maille Tuonen valta,
luonnon talvi, laulun talvi.
Eino Leino