Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill’ on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.
Tiedätkö tiesi,
kansan aalto?
Aika myrskyinen,
minne menet?
Vapaus, vapaus
meitä viittoo!
Kansojen meri
on ihmisyys.
Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?
Tahdon sulaa
suurempaani,
ijäisyyteen
ikävä on.
Yksi elää hetken,
toinen vuosisadan,
kolmannesta kerrotahan
kevät-öinen taru.
Aalto aaltoa seuraa,
meren laulu on lakkaamaton,
kuin on kaikkeuden luomisvoima,
kuin on kuolon ja elämän kulku.
Moni nähnyt on nuorta unta,
silloin miehuus saapui,
kovan lauloi luonnon laulun,
sanoi korvaan ankarat sanat,
lyhensi päivät,
pimensi illat,
heitti tielle pitkät varjot,
painoi päähän seppeleen
mennä maata aikaiseen.
Sammuu henki, saatuansa
täytetyksi
palavimman toivonsa.
Mutta en tahtoisi itseäni antaa,
tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,
mullaksi maatua,
pahaksi paatua,
kesken kiireintä työtäni kaatua,
jos minä tietäisin,
että mun sieluni säilyy,
vaikka kuljenkin kuoleman rantaa,
silloin ma sietäisin
sinne soutaa,
missä kaislikot himmeät häilyy,
sanoisin sanan,
tyttö Manan
saisi sankarin noutaa
elontuskan tuolle puolen,
taakse taakan, arkihuolen;
enkä mä menisi surren,
katsoisin tuota,
liukuisin vitkaan vierivää vuota,
näkisin jälkehen purren
jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.
Turha aatos! Turha unelma!
Katoan kuplana laineen,
pysyy meri,
ääretön, saareton, sanomaton pyhyys.
Lienee mulle liian suuri,
lienen mereen liian pieni,
koska pelkään
kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilviin saakka,
syöksyä syöveriin.
Eino Leino