Barbaarein joukkoon joutunut
on Alkibiades,
siks sydän hält’ on sammunut
ja mennyt mieli sees.
Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.
Kyll’ itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korinthi, kaikk’, kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.
Sun eikö särje korvias
barbaarin raaka ään’
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.
Eino Leino