Kuu jo kylmeni.
Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.
Nurkui kansa nuorempainen:
“Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,
lämmin maata Maan povella.”
Kansan vanhin noin nimesi:
“Kuun olen heimoa, elänen
taikka kuollen, tänne jäänen.”
Siirtyi sieltä kansa kaikki.
Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp’ on virkki nuorempaiset:
“Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,
tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?”
Tuop’ on Kuun ukko urahti:
“Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll’ on syntyni syvimmät.”
Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden menoa,
hymähti hyvästit oudot:
“Voi, te miehet mielettömät,
lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten ponnetonten!
Tääll’ oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll’ oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,
siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen ikävä.”
Vieri vuossadat.
Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.
Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,
tuoksui metsät lakkalatvat,
meret selkeät sinerti
autuutta alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.
Tuota ei Maan lapset tajua.
Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,
kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon tähti-täyden:
“Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua
viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,
syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman elämän?”
Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo outo ei opasta.
Eino Leino