Aarnikotka ilman alla
liiteleikse, laateleikse,
etsivi elosijoa
Lapin tuiman tuntureilta.
Virvaliekki yksin yössä
vilkehtivi, välkehtivi,
singoten sinisen soihdun
matkamiesten pään menoksi.
Ukon lintu linnastansa
tulen allansa näkevi,
sama itsellä salama
rinnassansa rohkeassa.
Hiiden liekki yksin yössä
läikehtivi, väikehtivi,
kutsuvi kumartajaansa,
ottajata onnenkullan.
Kotka pitkän pilven päältä
sanan ankaran sanovi:
“Ken on, kehno, uskaltanut
sieluni sisimmän viedä?”
Aarreliekki aarnihaudan
haastavi sulalla suulla:
“Yhtä ylpeät olemme,
yhtä laajat lentimemme.”
Iski tulta kynnestänsä
ilman aavojen kuningas,
valkahutti valkeata:
“Tiedän syntyni, sikesin
päässä hongan lakkalatvan,
sinitaivasta lähellä,
vaan mikäpä sinun on synty,
silmä rimpisuon sumean?”
Virisi ylemmä virva,
nousi niinkuin neiti nuori
vyöhön saakka sammaleesta:
“Tiedän syntyni, sikesin
suon mudasta, maan madosta,
sammakon salakudusta,
kuitenkin sua rakastan,
sulhoni sinisen ilman.”
Tuop’ on muuksi muuntelihe
lintu pitkien pihojen,
seisovi edessä immen
niinkuin sulho seppelpäinen:
“Sallinet, sinut kohotan
sinipilvi-siivilleni?”
Tuop’ on muuksi muuntelevi
rahkan impi, rimmen kukka,
on kuin ulpukan unelma
tai tyynten vesien joutsen:
“Sallinet, sinut opastan
lipaskulta-linnalleni?”
Tuop’ on muuksi muuntelevi
jumal-sulho sulkapäinen,
on kuin myrsky metsikössä,
laine lammella syvällä:
“Sallinet, opetan sulle
itsesi iki-ihanan?”
Tuop’ on muuksi muuntelevi
lummekukka, lammenlintu,
on kuni sudenkorento
taikka keijun kehrävarsi:
“Sallinet, sinut lumoan
lukinlanka-paulahani?”
Tuop’ on muuksi muuntelevi
myrsky pitkän pilven päältä,
syttyvi säkene sähkön
taikka taivahan salama:
“Liekki, tullos liekkihini,
tuli, tultasi halajan!”
Kiertyivät he toisihinsa
niinkuin käärmehet siniset,
toistuivat he toisissansa
kuin kahdet elämänlangat,
hehkuivat he toisistansa
niinkuin hiili hiiltä vasten,
toivat kuolon toisillensa
kuin myrkky verihin mennyt.
Katoi liekki kankahalta,
lintu taivahan sinestä,
vaan ei juhlista jumalten
Tuonen virran tuolla puolen.
Eino Leino