“Mut jos mua tyttö sä rakastat,
niin vie minut Metsolaasi!
Me heitämme maailman herjan tään
ja etsimme elomaasi,
ja minä olen sun
ja sinä olet mun
ja me elämme onnea unhotetun.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa,
mikä maailmassa on väärää,
mikä sydämet sykkivät eroittaa
ja ihmisten onnen määrää,
mik’ on likaista,
mik’ on lokaista
sekä orjantappura-okaista.
Me tahdomme kaiken sen unhottaa
ja meitä ei kukaan muista.
Sun taattosi Tapion linnan luo
majan teemme me pienistä puista,
ja vuotehen
mesinukkaisen,
sen päälle peittehen kukkaisen.
Ja viikot ne vierivät hiljalleen
ja päivä seuraa toistaan.
Mut kauvaksi kuusien lomitse
tuli illoin tuvasta loistaa.
Ja kulkija, ken
luo majan sen
yöss’ eksyvi, löytävi lämpöisen.
Hän löytävi lieden lämpöisen
ja huuruvan hutun, mi maistaa.
Mut kun hän on käynyt nukkumaan
ja kuutamo sisähän paistaa,
niin herää hän
säveIhyminään –
hän kuulee ja koettavi sydäntään.
Hän kuulevi laulun kummallisen
kuin kuoleman kannel soisi
eikä se häntä säikytä,
vaan on kuin tuttua oisi,
se soittavi vaan,
mitä kodistaan
hän sai sekä unohti matkallaan.
Se soittavi rauhaa maailmaan
ja se silmihin utua seuloo
se yhtehen yön ja päivän soi
ja hämärän huntua neuloo,
yli linnojen,
yli töllien,
ja ylitse kruunujen kultaisten.
Ja silloin prinssit ja prinsessat
ne silmänsä kiinni painaa
ja ajatus lentävi aurinkoon,
joka valonsa kaikille lainaa,
niin hyville
kuin pahoille,
niin köyhille kuin myös rikkaille.
Ja on kuin lamput ne linnoissa
niin heikosti liekuttaisi,
ja alla sammalekatonkin
sydän särkynyt hoivan saisi
ja on kuin ois
surut riemut poiss’
ja elämä kaukana karkelois.
Ja ihmiset tuumivat itsekseen:
Mikä on tuo laulu kumma?
Miks kullan kiilto kalpenee
ja hopean hohto on tumma?
Miks herkut nää
kaikki pöydälle jää?
Mit’ tää on? Miks meitä väsyttää?
Ja äidit ne laulavat lapsilleen:
Hussa, hussa, lulla,
oi, nuku mun nuppuni kultainen,
ei eess’ ole elämä sulla,
vaan Tuonen maat,
hyvät, autuaat;
siellä silmät auki sa uinua saat.
Ja mies, joka tahtoi mullistaa
maan kaiken juuriltansa,
hän äkkiä seisoo ja hämmästyy:
On poissa valtio, kansa,
poissa toimi ja työ,
ei kenkään myö,
ei kenkään osta. On maailman yö.”
Näin laulaja lauleli hiljakseen,
käden tervehdyksehen tarjos.
Mut Tellervo selin hän seisoi vaan
ja hän kädellä silmänsä varjos.
Yö hiljainen.
Humu honkien.
Ja sitten muuta ma muista en.
Eino Leino