En apua saanut, en apua saanut,
kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin,
kun kuljin ma kerjäten mieron teillä
ja anelin rakkautta kyyneleillä,
en apua saanut
ja yö oli ainoa ystäväin.
En apua saanut, en apua saanut,
kun taistelin eksyin ja epäilin,
kun epäilin muita ja itseäni
ja sylkytin sairasta sydäntäni,
en apua saanut
ja yksin ma kuljin ja kamppailin.
En apua saanut, en apua saanut,
en olisi paljoa pyytänyt,
vain vähäsen lämpöä ympäriltä,
vain hiukan hienoutta ystäviltä, –
kun oisin saanut,
niin ehkä paljon ois paremmin nyt.
En apua saanut, en apua saanut,
nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan.
Minä elelen kaukana korvessani
ja kehrään öisiä aatteitani
ja mitä ma mietin,
sen tietävi huojuvat hongat vaan,
En apua saanut, en apua saanut,
mut joku jos heltyis mun laulustain,
ja käsi jos poskelle kohois kellä,
ja miettimään kävis mieli hellä,
niin hälle, hälle
sois laulu hiihtäjän ladulta ain.
Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa,
tai lailla honkien huojuvain
kun metsän äänillä puhua voisin,
kun purona pulppuisin, käkenä soisin,
niin näinpä, näinpä
sois laulu hiihtäjän ladulta ain:
“Oi, elkää ihmiset ilotella,
jos orpo tiellänne lankeaa,
ei ole orvolla äidin kättä,
vaan yksin hoippuen, ystävättä,
hän etsii, eksyy
ja yksin syynsä hän sovittaa!”
En apua saanut, en itse saanut,
mut näin jos kuiskisi kuusipuut
ja käsi kun poskelle kohois kellä
ja miettimään kävis mieli hellä,
niin ehkä, ehkä,
mit’ en ma saanut, sen saisi muut.
Eino Leino