Yli Suomen purjehti pilvet,
lumi verhosi joka puun.
Yö selkes. Ja yhdeksästoista
se yö oli helmikuun.
Ja Pakkanen, Puhurin poika,
läks jäisestä linnastaan,
läks kädessä viikate käyrä,
rautaruojuet jaloissaan.
Ja kussa sen kolisi askel,
siinä ihmiset heräsi,
ja kussa sen viikate välkkyi,
siinä toivehet nukahti.
Läpi kylien, kaupunkienki
kävi Puhurin poikasen tie,
ja ollut ei tölliä maassa,
jossa silloin ei väristy lie.
Tuli tumman Tuonelan herra
myös mökkihin laulajan
ja laulaja silmänsä nosti:
Mitä täältä sä tahdotkaan?
Ei tääll’ ole kukkia kevään,
ei toukoja, toivojakaan,
tääll’ asuvi tuska ja nälkä
ja kurjuus ja köyhyys vaan.
Ei mull’ ole äitiä, isää,
ei armasta, ystävää,
ja maa, jota lemmin ja lauloin,
mua kiljuen kivittää.
Tää kansa, min nostaa ma tahdoin
maan valtojen mainesehen,
mua polkevi, pilkkaa, tallaa –
haa, vielä mä kärsisin sen.
Mut katsele kansoa Suomen!
Maassa laulun ja kanteleen,
papit, piispat ohjia pitää,
pikku bismarckit hallitsee!
Ovat poissa jo vanhojen parhaat
ja ne, jotka jälellä on,
ne tomussa harmaassa seisoo
jo hyllyillä museon.
Ja nuoret, jotk’ oli luotu
ajan nousevan armeijaks,
ne palkoista, arvoista haastaa,
miss’ yhtehen tulevi kaks.
Haa, tumman Tuonelan herra!
Yli käykösi Kalevan maan,
lyö tomuksi linnat ja töllit,
että säästy ei ainoakaan.
Tää kansa ei viel’ ole kypsä
pää pystyssä käymähän,
siks käydä sen köyryssä täytyy
ja oppia ryömimähän.
Vasta koska sen ylitse kulkee
sotavaunut sortajien,
se ehkä jällehen muistaa,
mihin määräsi Jumala sen.
Näin hurjana laulaja huusi,
alas painoi hehkuvan pään.
Mut Pakkanen seisoi ja hymyi
vain hyisintä hymyään.
Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.
“En muuta ma viivy täällä,
vaan sanoa tahdoin ma sen:
Tuo kaikki, jot’ toivotit juuri,
jo käynyt on totehen.”
Hän irvisti ikeniänsä
ja viittas vielä ja läks.
Mut laulajan poski lensi
niin kuoleman-kelmeäks.
Ja oli kuin ois omat tuskat
nyt ollehet varjoja vaan,
sana yksi nyt vaan salamoinut:
Kaikk’ edestä kansan ja maan!
Ja veri se pilkattu, lyöty,
se tallattu tomuhun,
nyt hymninä suurena hyrskyi:
Herra, suojaa maatani mun!
Herra, suojaa kansoa Suomen,
sen lakeja, lauluja sen!
Herra, suojaa sen äitien kieltä
ja mieltä sen lapsien!
On orjuus kauhea vieras,
se ei tule yksinään,
sen jäljissä käy petos, vilppi
selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa
ja tuijotus toiveheton,
sen jäljissä käy tuhat turmaa
Herra Suomea suojelkohon!
Eino Leino