Ei päivyen auer ja yöhyen usma
voi yhdessä leikkiä koskonkaan,
näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi
ja toisen on kehtona kylmyys vaan.
Suvipäivyen suukosta syntyvi auer
ja aikansa kaiken se leikkiä lyö,
niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas
ja aalloton selkäin on sinivyö.
Sinä impeni oi, olet aamunen auer
ja syntynyt lietona leikkimähän,
et tiedä sä tuulista, ukkossäistä,
olet lapsonen päivyen pilvettömän.
Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma
vain palteella rantaman hallaisen,
ei kehtoa huolinut hellivä päivä,
ma laps’ olen yön sekä pimeyden.
Sun kehtoas kierteli haltiat onnen
ja maailma tarjosi aarteitaan,
mut äityen itkut ja näljän ja tuskan
ma lapsuudestani muistan vaan.
Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan
ja ruusuja vain oli elosi tie,
minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin
ja kulkenut en yli kukkien lie.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta
ole huolet ne konsahan uurrelleet,
ei tummunut itkusta silmäsi taivas,
ei poskea kyntänyt kyynelveet.
Olet untuvakehdossa uinunut aina
ja keijuset kehräsi untesi vyön –
ja sentään koito ma toivoa koitin
ja luottaa liittohon päivän ja yön.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet,
ma hullu kun kummulta kukkaa hain,
ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut
saan laaksosta onneni etsiä vain.
Ei päivyen auer ja yöhyen usma
ne yhtehen yhtyä konsana vois –
kun joutuvi ilta ja usva kun nousee,
niin auer jo pilkaten häipyvi pois.
Eino Leino