I
Nosti kevät vaaramaille marjat,
kylvi laaksoloille kukkiaan,
vapautti aallot vaahtoharjat,
velloi luonnon vedet pursumaan,
sydämissä elpyi toivesarjat,
rinnat kaikki uhkui riemujaan.
Mutta kevät, riemunaika, multa
murti toiveheni kultaiset,
sytti sydämeeni tuskan tulta,
hersymään sai kyynelhettehet:
kevähällä kuoli taatto kulta,
siitä mulle murhe, kyynelet.
II
Yksin istun rantamalla
kauniin kotilahdelman,
siinä istun murhemiellä
alla tuomen tuoksuvan.
Rinta aaltoo, aate raivoo,
kuohuu kyynellähtehet:
»Taattoamme, taivon Herra,
meiltä sentään viene et!
Vuota vielä vuosi, kaksi,
jotta kasvaa siskot saa,
viel’ ei jaksa viljon veljet
kurkihirttä kannattaa.»
Oli kuin ois aallot mulle
säälitellen laulelleet,
rukoelleet hongat, raidat,
rannan paadet heltyneet.
*
Mut viikon päästä mä taattokullan
jo saatoin oudolle retkelleen
ja silloin saatoin ma alle mullan
myös lapsenuskoni toiveineen.
*
Näin sitten mä haihtuvan siskosein
kuin kuplaset maailmalle,
näin sortuvan viljon veljyein
niin nuorina taakan alle.
Näin voimien riutuvan äidiltäin,
hänen horjuvan hautaan varmaan,
ja sortuvan kallihin kotini näin,
työn murtuvan taattoni armaan.
Ja silloin armasta taattoain
ma muistelin murhemielin
ja silloin lietoa kanneltain
ma kaiutin kaihokielin.
Ja lauloin onnea lapsuuden,
sen uskoa, uinailuita –
kuin syksyn siirtyvä leivonen
suvilempeä, laulupuita.
III
Kylmä on hangen kiiltävä pinta,
kylmempi saiturin jäätynyt rinta,
kolkko on lehdetön syksyn lehto,
kylmempi onneton orvon kehto –
kylmempi, kolkompi vielä on varmaan
patsas haudalla taattoni armaan.
Eino Leino