Keinulaudoilla kesäisillä
nähtiin Inkeri-neiti tuo,
tukka keltainen Inkerillä,
kieli vilkas kuin virran vuo,
kissankellojen kilinä soi,
kussa katseensa karkeloi,
mutta naurunsa missä helkkyi,
kastehelmissä lehto välkkyi.

Hänellä veljiä kymmenkunta.
Veljet vierivät maailmaan,
satoi taaton jo päähän lunta,
maammo vietihin alle maan,
mutta puutarha Inkerin
kukki kaunis kuin ennenkin,
siellä asterit, kurjenmiekat,
suorat käytävät, hienot hiekat.

Kerran yö oli, ukkos-yö.
Valvoi Inkeri kammiossaan,
eessä silmien iskee, lyö,
tyttö seisovi hurmiossaan,
ei hän ukkosta pelkää; silloin
puiston polkua nousee mies,
hän, tuo itketty talvi-illoin,
josta vain sydän neidon ties.

Hän, tuo ainoa, jolle antoi
kerran lempensä nuoren hän,
joka kanssaan sen kauas kantoi,
viskas virroille elämän,
luotaan kuin kukan turhan heitti,
sitten sen syli aallon peitti,
eikä Inkeri saanutkaan
raukkaa konsana rakkauttaan.

Häntä vuosia itseksensä
itkenyt oli Inkeri,
vihdoin kuivannut kyynelensä;
sentään veljiltä tiedusti
vieläi joskus hän kirjeissänsä
miestä, min kuva sydämellänsä
neiti korkean kartanon
tahtoi kulkea kuolohon.

Mutta mies salamoiden kesken
puiston polkua kohoaa
kohti huonetta lemmen lesken,
kohti Inkerin ikkunaa,
katsoo Inkeri kalpeana;
seisahtuu uros kumarana,
äänin kuiskivi murtuvin,
takaa kukkivan syreenin:

“Kulta Inkeri, keltatukka,
vaimo valkea nuoruutein,
kuihtui pois elon onnen kukka,
omas sentään on sydämein,
katso, ikkunas alle tänne
mun on lingonnut lemmen jänne
halki ukkosen, halki yön,
tuiman keskeltä arkityön.

Kulta Inkeri, keltakassa,
totta muistanet vielä mun?
Venhon muistatko valkamassa,
jolla kauaksi sousin sun?
Pienen muistatko Pyssyluodon,
missä sai punapursi vuodon,
täytyi yöpyä alle puun
kuun ja aaltojen kuunteluun?

Kulta Inkeri, keltahapsi,
miksi vastaa sa mulle et?
Olin nuori, sa olit lapsi,
meiltä särkyivät sydämet,
pois me leikimme lemmen onnen,
pois me tanssimme tuskan ponnen,
huomaan, vasta kun myöhäist’ on
liian kalliiksi karkelon.

Kulta Inkeri, keltakukka,
kuule, kuuntele armas mua!
Vaikk’ on syömmeni syönyt hukka,
ijät päivät ma rakastan sua.
Tiedän nyt, mit’ en ennen tiennyt;
mult’ on tää talo järjen vienyt,
ei, en lähde, ma poistu en,
ennen kuin sua suutelen.

Kulta Inkeri, kutrikelta,
anna anteeksi pyytehein,
varmaan vaikutan kuollehelta;
palajan jällehen purrellein.
Mutta uskoisit mua sa varmaan,
pääni nähdä jos voisit harmaan,
kuulla itkuni ijäisen
polon pohjasta sydämen.”

Poistui mies kuin oli hän tullut,
haihtui taivahan salamaan.
Silloin Inkerin huulet hullut
kiertyi nauruhun katkeraan,
nauroi hetken ja nauroi kaksi,
nähtiin aamulla sairahaksi,
mutta huulilta hourupään
nauru poistu ei vieläkään.

Pirtin portailla pimenevillä
nauraa Inkeri-neiti nyt,
tukka takkuinen Inkerillä,
katse kuin lasi himmennyt;
menneet onkin jo pitkät ajat;
peittyneet monet lehtimajat,
keinulaudoilta laulut laanneet,
naiset kaunihit maassa maanneet.

Eino Leino