Me oomme kuin luolassa
ahtaassa. Tunnetteko?
Tääll’ ihmisen kuihtuu
joka aatos, tunne, teko.
Rikos täällä on riemuita,
syy täällä on surra,
lupa vain vaikeroida
ja toisia purra.
Me tukahdumme. Me itse
tiedä emme,
miks meiltä ilma loppuu,
me miksi suutelemme
sitä ruoskaa, mi meitä
lyö iki, aina –
oma syy! Ei meitä vika
vieraiden paina.
Oma syy, että oomme
me orjat ja kurjat,
oma syy, että meille on
onnen oikut nurjat,
oma syy, että suorinkin
väärähän vääntyy,
kuihtuu, kituu täällä tai
nälkähän nääntyy!
Mitä tehdä? Miks koko
kansa tyytyy?
Miks kaikki sen kauneimmat
alotteet vain hyytyy?
Miks nuoriso jäähtyy?
Miks on koko suku
vain murtuvien kevät-
toivojen luku?
Siks että me itse emme
itseemme usko,
siks että Suomi meille on
iki-iltarusko,
siks ettemme uskalla
itseemme luottaa,
nähdä onnea oman työn,
tehdä ja tuottaa.
Miks tehdä? Miks tuottaa
täällä koskaan mitään?
Ei, ei! Ulkomaista tääll’
uuden olla pitää!
Me saammehan Saksasta
kaikki uudet aatteet,
kuosit kaikki Ranskasta,
Englannista vaatteet.
Me oommehan itse vain
inha raaka-aine!
Me vasta hienostumme,
kun meidät meren laine
on rannoilta vierailta koti-
tupiin tuonut,
meistä jotain muuta ja
arvokasta luonut.
Mut itse me saamme sen
ilojuhlan maksaa!
Ja maksamme siksi,
kuin kukkaro jaksaa.
On totta: ei kelpaa vain
olla suomalainen.
Mut miks meitä tee ei
tahto kotimainen?
Siks ettäkö emme voi
itseämme luoda?
Jos emme me voi, on
turha muilta tuoda!
Siks ettäkö oomme me
iki raaka-aine?
Jos emme me nosta,
ei nouse Suomen maine.
Kas, muut meille nauraa! Se
vaikk’ on pieni haitta,
me tahdommeko olla vain
muiden aarre-aitta?
Me tahdommeko ostaa,
kun voisimme myödä?
Itse saada iskuja, kun meill’
ois mahti lyödä?
On kukin oman onnensa
seppä, myös kansa.
Mut kansa, mi arvosta
ei tekojansa,
on tehoton, on kuollut,
on iki muiden orja,
ei sini meillä vapaus voi
soida soria.
Ei sini nousta notkosta
Suomen kansa saata
kuin emme me viljele
isiemme maata,
kuin emme me usko oman
tahtomme tarmoon,
kuin jäämme työn vieraan
ja ainehen armoon.
Eino Leino