Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni?
Mikä lempeä ääni
kuin kieliltä kantelon hopeisen?
Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu,
suru kaihoksi vaihtuu
ja muistoksi päivien menneiden.
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä
ja kantelo pyhä
soi helisten täydellä voimallaan,
veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot,
ja mieleni muistot
pian peittävät minulta taivaan ja maan.
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen:
“Sun soittosi kielen
me tahdomme jällehen soinnuttaa:
kun kului pois elos kaunehin kulta,
et tuntehen tulta
sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.”
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan:
“Et taas elonvaivaan
saa pois meiltä mennä, et tummua pois;
vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi,
niin kohtalo sääsi,
sen huolimme huntuun kuin onnea ois.”
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut,
jo saapuvat tunnut
nuo elämän mennehen arpeuneen.
Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon
maan lapsien lehtoon,
elon onnea anna ei uudelleen.
Eino Leino