Niin usein lapsena seisoi hän
kotiniemensä kultaisen päässä,
näki ohitse venhojen viilettävän
niin tyynessä kuin rajusäässä,
kalapurret, kaupan purret,
purret parkinkiskojien,
halkojen hitaiset purret
sekä kilvan kirkkovenhot.

Mutta ylpeinä yli muiden
loisti tervapurtten laajat purjeet,
pullistuen omast’ onnestansa,
tietäin kantavansa korven voimaa,
kantavansa suuriin kaupunkeihin
havumetsän haluttua mettä.
Siitä mahtavina sadatmarkat
sinkoo kauas sinikorpiin Kainuun,
sadatmarkat sekä jauhot, suolat,
joskus myöskin “vältti”, kääntö-aura,
talon toimellisen isännälle;
emännille sokurit ja kahvit,
kihlat lempiville kihlakunnan.

Halu syttyvi poikasen sielussa:
Lie jotain mullakin viedä,
on tunteita, on haaveita,
ja jos tervaa ei, pajunkuorta,
niin mieltä nuorta
ja mietteitä,
joit’ ei joka poika tiedä.

Ja niin hän purtensa irroittaa
kotilahtensa kultaisen suulta,
laskevi keskelle kuohuja
ja laulavi laitapuulta,
miten meri on suuri ja sininen
ja maa niin armas ja kaunoinen
ja vieno neitosen varsi,
kun hän koivujen solassa käy.

Ilta hiljainen lankeaa.
Purje leutona lepattaa,
terhen nousevi tuolta, täältä,
lahden pohjista, laineen päältä,
kutovi verkkonsa yli veen –
poikanen yönä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat.
Saapuu sadat unelmat.

Vait! Mikä valkoinen välkähtää?
Vellamon neitosen kyynärpää,
tuolla polvi ja täällä kaula:
“Laula poikanen mulle, laula
synnyt lempivän sydämen.
Saat sinä suukkoni lämpöisen”.

Ja poikanen laulavi lauluaan
niin vienon-soipoa, sorjaa,
miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan,
ne kuolo kuitenkin korjaa,
mut tummanpa Tuonelan laineilla
siell’ lumpehet valkeat päilyy;
ken siellä kohtaapi kultansa,
sen kukkaset ijäti säilyy.

Varo poikanen!
Joki eessä lie!
Käy airoillen!
Jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut,
tuvat tummat on tammien alla,
ei paistele sinne päivät, ei kuut,
ei tähtöset taivahalla,

vaan ijäti pirtissä pienessä vain
siell’ loistavi silmä armaan.
Ja keskellä leppien varjoavain
ui Tuonelan joutsen harmaa.

Ylös onneton!
Vesi kiihtyvi!
Kohta koski on!
Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin:
Yö, maailman äiti, sä hellä!
Moni poikasi pyrkivi päivähän päin,
mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan,
joka suruja syömeensä sulkee.
Ja kauvaksi orhit ne korskahtaa,
kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen.
Heräs hän keskellä kuohujen;
koski pauhasi, vaahto pärskyi,
mela vapisi, venhe tärskyi,
kastuvi poski poikasen –
se on suudelma Vellamon neitosen.

Miettivi poika mielessään:
Kuollako vai jäädä elämään?
Hiljaa, hiljaa niin sydän lyö.
Ehkä tehty jo onkin työ,
min sääs mulle neuvo Jumalan.
Lauloin jo lauluni parhaimman.

Mutta niin kauniina aurinko nousee
ylitse ylhien kalliorantain,
vilkkuvi rannoilla valkeat talot,
puuntavi punaisenkirjavat lehmät,
joita nyt käyvät Iypsämähän
neitoset nuoret kuohuvin kiuluin.
Hymyy taivas ja hymyy maa –
miksi miekin en hymyileis?

Hymyten poikanen melaan käy
ja kosken kuohua kohtaa:
En tiedä, viekö se elämään
vai Tuonenko tuville johtaa?
Sama mulle. Mut laskea laatuisa on
näin maailma silmäinsä eessä
ja uihan se kuoleman joutsen kai
myös näidenkin virtojen veessä.

Ja hän leikkii kuolemalla,
hakee parhaat hyökylaineet.
Neidot näkee rantamalla,
kulkee kautta maiden maineet.
Karit uhkaa, aalto alla
ahmaa, Luoja johdattaa
laulukosken laskijaa;
suvanto jo aukeaa.

Siintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.
Poika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.
Käypi tupaan. Kaikki väki sielt’ on kesäkiireillään;
talon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.

Suihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.
Sanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.
Ennen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,
astuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.

Siitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija?
Isä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia!
Tyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa
yleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.

Taas hän venheessä
vettä viiltää,
laskee koskia
kuohuvia,
mutta hällä
nyt mielessänsä
ei enää kuoleman
kukat päily,
vaan elon kukkaset
kumpurinnat
ja neitosen punaiset posket.

Eino Leino