Tahtoi meri taideniekaks tulla,
lepäs tyynnä, peilipintaisena,
kajasteli kaikki ilman kaaret,
rannan raidat, suvi-illan ihmeet;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä
taivahalta: “Oonko taideniekka?”
Päätään pudistaen veikko virkkoi:
“Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”
Muutti meren poika muotoansa,
meni sydämensä syövereihin,
nosti hyökyaallot ärjymähän,
pirstoi purret, mastot maalle heitti;
kysyi vanhemmalta veljeltänsä:
“Taitanen jo olla taideniekka?”
Päätään pudistaen veikko vastas:
“Viel’ ei riitä, viel’ et taideniekka.”
Lakkas myrskylaulu meren rinnan,
souti selkää pitkät, loivat laineet,
kajastellen taivaan sinikantta,
muistutellen meren pohjatuutta,
antain aavistusta myrskylöistä
mennehistä. Kysyi meri jälleen:
“Onko taiteen tarkoitus siis tämä?”
Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
“Jo nyt riittää. Olet taideniekka.”
Eino Leino