Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka?
Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet,
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.
“Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?”
“Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta –
joko on ovesi auki?”
“On se auki auringolle,
paistoa Jumalan päivän,
ei yön yrityksille,
Manan neitten maanehille.”
Ilkkuivat Manalan immet.
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
“Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Tiedä, tiedä, taitoniekka:
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten –
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”
Huusi vastaan taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
“Jos menikin muilta usko,
minun viel’ ei mennyt ole,
jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll’ on sielu silkin hieno,
katse kaunoinen sametin.
Unista utuisen lemmen
luon ma maalle uuden aamun.”
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
“Voip’ on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni silkkisielu,
sameni sametin välke,
kylän ämmien käsissä,
naisten kahvinauruloissa.
Ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa.”
Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kaunis hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:
“En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän.”
Vyötti varren rautavyöhön,
astui ulos talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. –
Ei ole sitten kuulununna.
Eino Leino