Oi, miksi, miks häntä moiti en,
kun multa hän kaikki vei –
mut kuinka jos kurja ma lienenkin,
sua kieleni kiroa ei.
Sano mulle, miks sua vihaa en,
ahonkukkani armahainen?
Mut’ siksikö minä sua vihaisin,
kun kaunis sa olit ja – nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin,
suven pääskylle pahaa suoda?
Miten saattaisin mustakulmallein
minä murheen pilviä tuoda?
Hän oli vain lintu, mi istumaan
lens mökkini ikkunalle,
hän kukkanen oli, joka tuoksahti
ahon yöllisen astujalle.
Hän lauloi illan, hän lauloi kaks,
hän tuoksui yöllisen hetken –
ja siitäkö nyt häntä vihaisin
minä loppuhun eloni retken?
Ja siitäkö nyt häntä soimaisin,
kun hetken hän kuormaani kantoi? –
Ei, kaikki jos multa hän ottikin,
niin kaikki hän myös mulle antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks,
toi onnen mun ortteni alle,
hän antoi aartehet köyhälle
ja toivehet toivottomalle.
Hän sytytti suuria aatteita,
hän ventoja vesiä näytti,
ja keskellä yön sekä pimeyden
hän salaman soihtua käytti.
Hän terästi tahtohon tarmoa,
hän liehtoi lauluhun tulta –
mut kaikki jos mulle hän antoikin,
niin kaikki hän ottikin multa.
Eino Leino