Sano, koska se koittaa se aamu,
jona helposti herätä voin?
Sano, koska se vaipuu se ilta,
jona iloisna vaipua voin?
Sano, tiedätkö, milloin se joutuu
se joulu ja kynttilät?
Sano, milloin ne haihtuu ne haamut,
jotka takana käyskelevät?
Elä pelkää! En minä itke.
En itkenyt vuosihin.
Mut vuosia unt’ olen nähnyt
ja uskonut unihin.
Ja uni jos yksi se petti,
niin uskoin ma uutehen;
mut unista kauneista kaunein
olit tyttö ja – viimeinen.
*
Minä luulin sun siksi aamuksi,
jona helposti herätä voisin,
minä uskoin sun siksi illaksi,
jona iloisna uinuva oisin.
Minä uneksin jouluni joutuneen
kera kuusien, kynttilöiden,
minä luulin haamujen haihtuneen
ja mennehen metsä-öiden.
Ja luulin jo, ett’ olin ihminen,
en ainainen uneksija,
ja luulin jo, ett? olin onnellinen –
en onnen vain runoilija.
*
Kas, ihminen suree ja iloitsee
ja ihminen tuntee ja elää.
Mut laulaja kulkee ja kuuntelee
ja sen korvissa kantelet helää.
Ne helkkyvät, helkkyvät päivät ja yöt,
ne kaikuvat kaukaa, niin kaukaa.
Ja laulaja kulkee ja kuuntelee
ja laulaja kuulee ja – laulaa.
Eino Leino