Koti meill’ ikikirkas ja korkea lie,
mut yöhön on ympäri kaihomme tie,
me tahdomme valkaista autiot aavat
ja nähdä, ne kuink’ elon kauneuden saavat,
siks syöksymme pilvien pimeyteen,
läpi läikymme seesteen ja ilman ja veen,
ne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi,
jumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.
Halu meillä on maailmat valloittaa,
enin kuitenkin suuri ja mahtava maa,
ota emme me mitään, vaan annamme aina,
kun kaikkemme on vain Luojalta laina,
me luomme sen ruohon ja pensaat ja puut,
värivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut,
siks’ meitä se kiittävi kirjavin kedoin,
ja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.
Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin
toki ihminen lie, maan laps ihanin,
hänet voitamme hyväillen poskea, kättä,
kunis olla hän ei voi hymyilemättä,
mut jos joku vieläkin onneton ois,
hänt’ emme me enää päästäne pois,
vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme
ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.
Jos meidät hän tahtovi karkoittaa,
me pyydämme, palvomme näin Jumalaa.
“Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille,
hänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!”
Isä ylhäinen vastaa: “Hän vankinne on”.
Hänen kahleensa silloin on katkeematon,
hän on iki-autuas auringon lapsi,
min uurru ei otsa, ei harmene hapsi.
Laps auringon jos joku itkevi tuo,
sadekaariksi saartuvat kyynelet nuo,
jos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu,
jos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu,
näin kasvaen kaltaiseks jumalain
kadotuksesta aarteiden kalleimpain,
mitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan,
hän valmis on tarhoihin auringon taivaan.
Eino Leino