Kaikki palas: Suomen linnut,
Suomen kesä, kukkaset,
taas kuin ennen kirkkahina
kisaa järven lainehet.
Jälleen yössä valkeassa
saaret, salmet uneksii,
jälleen päällä metsänpuiden
punapilvi purjehtii.
Kaikk’ on niinkuin ennen: eipä
mieleni mun tuiretun.
Mikä sorti äänen sorjan?
Miks on sydän synkkä mun?
Kadotin ma kerran naisen,
jota raukka rakastin,
silloin saman tunnon tunsin,
silloin samoin aattelin:
Tulee kesä, tulee talvi,
eipä hetket autuaat
jolloin käsi kättä vasten
unhotimme taivaat, maat.
Taas on sama tuntu mulla:
kadotin nyt kallihin
uskon kansaan, isänmaahan,
jota raukka rakastin.
Tulee kesä, tulee talvi,
eipä enää milloinkaan
mieleheni haave heljä
hengen, laulun kotimaan.
Siks ei elon juhlat mulla,
vaikka juhlii juhannus,
syän ei syttä valkeampi.
Mistä silloin pelastus?
Taas kuin ennen tuosta yksin:
täytyy kestää yksinään,
yksin nousta Suomen suosta
korkealle kärsimään.
Yksin surra, yksin käydä
käsin työhön totuttuun,
löytää ilo itsestänsä,
murhettuen kaiken muun.
Eino Leino